torstai 14. lokakuuta 2010

I'm lucky


Noniin, kotona taas. Reissu oli kiva, vaikka olinkin pihalla ku lumiukko koko hommasta melkein koko ajan, niin kaverit teki niista neljasta paivasta kokemisen arvoset. :) Reissu huipentu mun mielesta kylla eiliseen, kun rakas Taynná host-sisko kirjotti mulle lapun:
Ines,
What can I say?
You are my SISTER!!
Thank you for giving me this experience.
Taynná
Meinasin ruveta itkeen kesken sita meidan komiteakokousta, oon meinaan ajatellut ihan samoin ja niin sitten sanoinkin tietty siskolle :) Kun oon viela Suomessa ainoo lapsi meidan perheessa, niin taa on ihan mahtava kokemus kun on sisaruksia, ja viela sisko jonka kanssa voi olla jopa parasta kaveria. I am lucky!

Ja siis, tolla meidan reissulla me oltiin melkein koko paivat yhdella yliopistolla, jossa oli semmosia kokouksia, meidan komitealla (en ees tiia mika on komitea) englannin kielella. Ja koko homma liitty maiden valisiin suhteisiin, elettiin jotenkin leikisti tulevaisuudessa ja meidan piti auttaa Irakia... Meille oli aikasemmin jo annettu maat, mina tietenkin sitten marokkolaisena naisena istuin siella huivi paassa ja kokopitka hame paalla aivan totaalisen ulkona koko hommasta. No, sainkin sitten palkintojen jaossa palkinnon "Dele-LOST" palkinnon, joten jotain hyvaa siinakin :D Ja kun olin istunu pari paivaa lahes puhumatta, sain sitten kaannettya senkin huumoriksi siina vaiheessa kun lopussa saatiin sanoa sanottavamme, pidin pienen puheen portugaliksi. (Tassa vaiheessa taas Taynná piti omassa puheessaan mullekin pienen puolustuspuheen, ja molemmilla tuli kyyneleet silmiin... )

Mutta ei kannata helpottua ihan viela, vaikka itku oli pari kertaa lahella kokouksissa, niin ei toi reissu itkuitta jaanyt! Nimittain Sunnuntai-iltana painoi vasymys, pieni turhautuminen siita kun en oikein saanut mitaan puhuttua kun kaikki kaverit puhu niin nopeesti ja semmosista asioista mista en aina oikein ymmartanyt - ja paalle viela koti-ikava. Sitten siina aloin valmistautuun nukkuun ja eras opettaja tuli mun luo ja kysy etta onko mulla kaikki hyvin, oonko vasynyt kun oon vahan hiljanen (mainitsinko jo etta taalla oppilas-opettaja -suhteet on tosi laheiset?) niin annoin itkun tulla ja kerroin murheeni sille opettajalle. Tasta sitten seuras se etta kaikki nuoret, tytot ja pojat, tuli halaan ja pussaan mua - erityisesti tietenkin sisko. :) Siina sitten onneks piristyinkin samalla mitalla kun mieliala oli laskenutkin, kun ne mua lohdutteli.

Nyt onkin sitte loppuviikko lomailua, tanaan on José Paulon synttarit ja niita juhlitaankin sitten tanaan myohemmin. Olin pari tuntia sitten salilla spinningissa. Jotenkin tuntuu etta nyt kun oon paassyt kaymaan salilla urheilemassa, niin tunnen oloni entista kotoisemmaksi taalla. Asken iltapaivakahvilla kun istuin João Victorin kanssa ruokapoydassa, oikein pysahdyin ajatteleen etta nyt tuntuu silta etta oon osa perhetta ja oon aina asunut taalla, etta tasta on oikeesti tullu mun toinen kotini - tuntuu siis hyvalta! :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti