maanantai 12. syyskuuta 2016

TERVEISIÄ PUOLIMARATONILTA

Jos joltakin on vielä jäänyt epäselväksi mun Snapchatista (@inessalmiranta) ja Instagramista (@inessi1) että olin lauantai-illasta - ja olen yhä edelleen - melkoisissa endorfiinipöllyissä lauantain Tampereen puolimaratonista, niin hitsi vie se oli taas elämäni yksi parhaista kokemuksista!! 

Juoksin ensikertalaiseksi ihan loistavan ajan (1:57:04) omastakin mielestä, mutta eniten oon rehellisesti sanottuna tyytyväinen siihen, että pääsin maaliin ilman mitään komplikaatioita matkalla ja juoksin koko matkan.


Täydet 21 kilometriä (ja risat) juostiin isolla joukolla Tampereen keskustan kaduilla sekä sen ympäristössä ja kyseessä oli mun oma ensimmäinen puolikas maratooni. Täytyy sanoa että vaikka se todella hauskaa olikin, niin oli se melkoinen kamppailu niin fyysisesti kuin henkisestikin! Aikamoista vauhtia sitä tuli kuitenkin ensikertalaiseksi kipiteltyä, kun ylitin kuin ylitinkin maaliviivan ajalla 1h 57 minuuttia ja 4 sekuntia! En katsonut kertaakaan matkan aikana kelloa, ja maaliin tullessa tuo aika oli ihan täysi yllätys. Oli aika siistiä kuulla ensimmäisenä kun otti kuulokkeet pois korvilta kuuluttajan sanovan: "Noniiin ja nyt on vielä hyvin aikaa alittaa se kahden tunnin aika...." Siihen sanoin itsekseni että "JES" ja menin halaamaan kannustusjoukkojani - eli äitiä ja iskää, jotka tsemppas mua tasaisin välein pitkin reittiä ♡

Allaoleva kuva on otettu ihan pieni hetki siitä, kun pääsin maaliin. Vanhempani ihmettelivätkin, että kuinka oon niin freesin näköinen :-D  Ja täytyy kyllä itsekin sanoa että yllätyin siitä, että mitalista vaan  huomaa että ollaan sillä maaliviivan paremmalla puolen, eikä vasta lähtöviivan takana!


Alku oli tietenkin lennokasta, mutta siinä matkalla sitten koin kaikki mahdolliset tunteet laidasta laitaan. 

Iloa; on niin siistiä juosta isossa porukassa ja siinä yhteisöllisyyden hengessä samalla kun juoksijoiden tutut ja tuntemattomat kannustavat katujen varsilla koko matkan ajan. 

Ärtyneisyyttä/vihaa; miksi lähdin tähän, ei tää kyllä ollutkaan mun juttuni, miks ihmeessä me juostaan tällaisessa kivisessä maastossa...

Ahdistumista; kun on tottunut juoksemaan yksin, meinas mun pää ainakin totaalisesti seota, kun tuijotti aluksi koko ajan edellämenijöiden jalkoja. Lisäksi ihan alkuvaiheessa aloin miettimään, että entä jos eksyinkin vahingossa puolimaralta sille kympin reitille... Meinasin kysyä joltain vieressä kulkijalta, mutta olis se kuulostanut vähän hölmöltä : "Niin hei onhan tää nyt se puolimaraton? Oonko ihan oikeassa paikassa?" - äijä olis varmaan kutsunut mulle jonkun ensiavun siltä seisomalta :-D 

Pelkoa ja huolta; pyörrynkö? Onkohan tää nyt ihan normaali tunne? Selviänköhän tuonne maaliin asti? Kun jo melkein loppusuoralla tuli vastaan ensimmäinen ambulanssi ja sen vieressä makaava juoksija ja suorastaan viimeisillä metreillä nuori kundi oksentaneena maahan ja makaamassa penkillä tajuttomana, mietin että selviänkö vielä itse loppuun asti. En halua että mullekin käy noin! 


Päällimäiseksi kuitenkin koko jutusta jäi sellainen euforia ja innokkuus, että uudestaan on pakko päästä. Juoksun jälkeen (ja sen aikana) ajattelin, että kokonaiseen maratoniin musta ei kyllä ole, mutta never say never. Taisin nimittäin jäädä sen sortin koukkuun tähän touhuun, että en voi jättää tätä tähän... ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti