torstai 18. tammikuuta 2018

UNTIL WE MEET AGAIN

Nyt ei olla lähelläkään Tapaninpäivää eikä mitään muutakaan merkkipäivää, joka tähän asiaan liittyisi, mutta tuli olo että haluan tänne tästä nyt kirjoittaa. 

Oon tässä vajaan kuukauden aikana palannut useasti ajassa taaksepäin, aina 13 vuoden taakse. Vaikka olen tehnyt muistoissani aikamatkaa taakse, olen päässyt tosi paljon henkisesti eteenpäin. Puhun siis vuoden 2004 tsunamista, joka tapahtui Aasiassa tapaninpäivänä tuhoten monien monien suomalaistenkin lomamatkan mm. Thaimaan ja Sri Lankan kauniilla rannoilla. Niin päättyi myös mun silloisen yhden parhaista ystävistäni ja hänen perheensä loma. Koko perheen loma päättyi tuosta noin vain. Kahden lapsen, joilla oli koko elämä edessään ja heidän vanhempiensa pitkään suunnittelema reissu päättyi kuin seinään. Tai koko elämä päättyi. 

Hämmentävintä tässä jutussa on se, että kun tuo juttu tapahtui, olin 10-vuotias, niinkuin Hennakin. Me oltiin Hennan kanssa kuin paita ja peppu, kyläiltiin toistemme luona viikoittain koulun jälkeen, tehtiin laskettelureissuja ja mietittiin ainakin puolta vuotta ennen ala-asteen diskoa, että mitkä vaatteet laitetaan päälle. Suunniteltiin melkein kaksi vuotta "rantabileitä" meidän ala-asteen luokalle. Ne vasta olikin melkoiset :D 

Mutta asia mitä oon ihmetellyt, että miten oon 10-vuotiaana ikimaailmassa kyennyt käsittelemään jotain noin traagista? Enkä varmaan ihan kyennytkään. Pahinta oli, että Hennaa ei pitkiin aikoihin vielä tsunamin jälkeenkään löydetty. Hautajaiset pidettiin koko perheelle, mutta Hennaa ei haudattu silloin koska ruumistakaan ei ollut. Vaikka periaatteessa oli selvää, että kadonneen kaverin elämä oli päättynyt, eläteltiin me meidän luokalla vielä toiveita monesti, että ehkä se Henna sieltä vielä joku päivä tuleekin. Tulee kesken oppitunnin meidän luokkaan ja ihmettelee, että miksi me ollaan koottu kaikki Hennan tavarat meidän luokassa olevaan lasikaappiin hänen kuvallaan varustettuna. Näin tällaisia unia usein, ja vielä kuudennen luokan päättäjäisissä, kun koko luokka "hajosi", ajattelin että nyt Hennalla on viimeinen mahdollisuus vielä palata takaisin... 


Jo tuo ajattelu ehkä kertoo siitä, että juttu ei ollut vieläkään ihan uponnut mun tajuntaan. Me matkustettiin äidin ja isän kanssa mun ollessa seitsemännellä luokalla Thaimaan Phuketiin, jossa oli myös Tsunamin tuhojen jälkiä - vieläkin. Me matkustettiin eräänä päivänä bussilla Khao Lakin läpi, jossa Henna ja muu perhe oli tapaninpäivän aamuaan viettänyt suuren vesimassan tuhotessa heidän elämänsä. Koitin vielä tuolla bussimatkallakin tihrustaa tarkasti ikkunasta ulos - jos Henna vaikka näkyisi jossain siellä ollen huostaanotettuna jonkun thaimaalaisperheen toimesta

Aika kului ja vuodet vieri - joka tapaninpäivä poikkeuksetta vuodatin kyyneleitä perheen muistolle ja vielä pitkiin aikoihin, moniin vuosiin en viettänyt päivääkään niin, etten olis ajatellut Hennaa. En oo ikinä oikein edes sytyttänyt Hennalle ja perheelle kynttilääkään, koska se on tuntunut oudolta. Juttu ei oo ollut vielä saanut päätöstään. Kuitenkin viime vuosina ajatukset ja muistot on vähän haalistuneet, ja asia on hiljalleen unohtunut - tai jos ei kuitenkaan unohtunut, mutta en ainakaan ole ajatellut asiaa enää niin paljon. 

Viime tapaninpäivänä kuitenkin mulle heräsi ajatus siitä, että mun olis päästävä käymään siellä Hennan perheen haudalla, koska en ikinä ollut siellä käynyt. En edes niissä "hautajaisissa", kun Hennakaan ei ollut siellä silloin. Vaikka oli melko absurdia lähteä siinä alkavassa pimeydessä lähteä etsimään kyseistä hautaa hautausmaalta, erään ystävällisen rouvan avulla hauta kuitenkin löytyi. 

Pillahdin taas itkuun. Tuntuu kuin olisin kohdannut Hennan ja koko perheen uudelleen. En siinäkään kohtaa vielä tajunnut, kuinka isosta asiasta siinä olikaan kyse, kun kävin siellä haudalla. Mutta tuon jutun jälkeen tuntuu, kuin olisin jotenkin saanut lopun koko jutulle, ja oon pystynyt kunnolla hyväksymään asian. Ihan kuin olisin kohdannut Hennan uudelleen. 

Sain vihdoin sanoa ne hyvästit, mitä en ollut 13 vuoteen saanut sanottua.

Until we meet again 💛

Tuolloin äiti kehotti mua olemaan katsomatta hirveästi mitään kuvia, videoita tai dokumentteja liittyen koko tsunamiin - tsunamin vuosipäivänäkin meillä katsottiin telkkarista jotain ihan muuta kuin vuodentakaisesta luonnonkatastrofista kertovaa ohjelmaa. Jotenkin tuo ajatus jäi päälle, enkä oo esimerkiksi Googlannut koko tsunamia ja asianomaisia siitä lähtien. Vasta viime viikkojen aikana oon poikkeuksellisen paljon googlaillut kaikkea liittyen juuri tuohon tsunamiin, ja jotenkin kohdannut taas uudella tavalla koko asian. Onneksi mua kiellettiin katsomatta noita kuvia silloin nuorempana, mutta nyt se on kuitenkin helpottanut koko asian käsittelyä. 

EDIT: Juttelin äidin kanssa asiasta eilen ja mulle selventyi että Henna on yksi niistä todella harvoista ihmisistä joita ei ole vielä tähänkään päivään asti löytynyt - ja tuskin tulee ikinä löytymäänkään.

Tää aihe ei välttämättä edes kiinnosta kovin monia, ja ehkä jotkut ihmettelee että miks mä tästä nyt paasaan ja kirjoitan. Mutta itsellenihän mä tän lähinnä kirjoitinkin. Kiitos kuitenkin jos luitte, tän asian kirjoittaminen sanoiksi helpotti todella💛

Seuraavassa postauksessa lupaan käsitellä jotain vähän kevyempää ;) 

2 kommenttia:

  1. Kylmät väreet meni tätä postausta lukiessa. Upeaa, että uskalsit kertoa näinkin henkilökohtaisen ''tarinan''.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista <3 Tuli sellainen olo että täytyi päästä jakamaan, kiitos kun luit :)

      Poista